Olen tässä tullut pohtineeksi meidän nuorison persoonia. Hyvin ovat erilaisia keskenään.
 

6.jpg


Malliesimerkki hyvästä hevosesta on mielestäni ehdottomasti Marjan oma Hiisu. Se on kaikessa fiksuudessaan todella herttainen ja järkevä tapaus, eikä milloinkaan heittäydy tahallaan hankalaksi. Hiisu on aina niin sievä ja nätti, tottelee ja tietää miten kuuluu olla. Vähän sellainen hiisuhan se on. Voi toista.

Hyvänä kakkosena tulee Alpo, joka muistuttaa jo ihan aikuisponia. Nuoresta iästään huolimatta sitä ollaan jo kouluteltu aika pitkälle, monet helppo C -asiat sujuvat ja maasta käsin kaikki hommat on tuttuja. Alpo on oppivainen ja vaikka välillä pistääkin ranttaliksi, on se silti todella näppärä pieni poni. Minun on täytynyt välillä ihan muistuttaa itselleni, että tuumaustaukojakin pitää ponille muistaa suoda. Sitä vain on totuttanut ponia asiaan toisen perään kun on niin hyvin mennyt. Kunnon lomat ovat kuitenkin ehdottoman tärkeää myös tämän ponin kanssa, vaikka se niin taitava poika jo onkin

 

8271148169_24376d1a51_k.jpg


Kolmas neljästä nuorikosta on Hilppa, meidän iki-ihana prinsessa. Usein toivon, että tammalle olisi suotu emänsä Aadan luonne, mutta kyllä se käytös sinne temperamentiseen isään näyttää selvästi kallistuvan. Hilppa on nihkeä pikkutäti, jolle kaikki erikoinen ja poikkeava on ehdoton ei. Sopeutuu huonosti muutoksiin, ei tykkää rapsutuksista ja on hyvin varautunut muutenkin. Toisaalta Hilppa on kyllä mainio muidu, jos sen saa pysymään tasapainoisella tuulella.

Hilpan kanssa ollaan koko syksyn käyty ahkerasti uusissa paikoissa ja kierretty kaikki kissanristiäiset läpi. Vaivaahan se on nähnyt ja hermoja koetellut, eikä aina olla tultu hymyillen kotiin. Tämän tamman kohdalla on kuitenkin aivan pakko tehdä töitä, jotta nuoresta saadaan vielä jonain päivänä ihan kiva harrasteheppa. Vaikeaa siitä tulisi, jos hevonen ei tulevaisuudessakaan  kestäisi muutoksia ja jännittäisi uusia paikkoja/ihmisiä/ääniä/lumihiutaleita niin paljon kuin tällähetkellä. Ylläolevassa kuvassa olemme Hilpan kanssa serkun kotitallilla kyläilemässä. Kuskilla oli ilmeestä päätellen hauskaa, ponilla ei niinkään.
 

vanja2.jpg


Kaikkein kaukaisimpana enkeli-Hiisusta on valitettavasti Vanja. Palleroinen pulleroinen on niin kovin soma ja lutuinen, mutta käytöskoulua pitäisi ponin kanssa käydä ja perusasioita treenata. Vanja ei ole tyhmä, kyllä sillä järkeä päässä on. Se vain ei jaksa yrittää, ei halua olla mieliksi, tekee aina mitä itse tahtoo ja käyttää kaikkea ja kaikkia hyväkseen niin paljon kuin voi. Vaikka Vanja on oikea murheenkryyni, on se haastavuudessaan mielenkiintoinen työmaa koko talliporukalle. Mikkokin on pitkästä aikaa innostunut ratsastuksesta tämän projektin myötä.

Vanjaa on käynyt nyt joulukuussa ratsastamassa viikoittain Salla, jolla on äärettömän paljon kärsivällisyyttä. Tyttö jaksaa työstää nuorta tammaa kentällä päivästä toiseen periksi antamattomalla asenteella. Välillä Salla on tipahdellut lumipenkkaan, toisinaan tamma ei ole suostunut laukkaamaan askeltakaan, välillä on itku herkässä ja seuraavana päivänä Salla tulee innoissaan kertomaan kuinka Vanja teki kolmen askeleen väistön käynnissä. Salla ansaitsee suuren kiitoksen ja vielä jonain päivänä oman hevosen: parempaa omistajaa ei hevonen voi saada!